se on se eikä muuksi muutu.

Se ei kykene.
Se ei kuule,eikä nää.
Se ei puhu.
Se on sokee,se ei jaksa välittää.
Se ei jaksa kuunnella enää.
Se murenee sisältäpäin pikkuhiljaa.
Se yrittää hymyillä,muttei sano mitään.
Se kattoo hölmönä maailman menoo,sillä on jäljellä vaan rippeet entisestä.
Se ei jaksa taistella.
Sen voimat on loppu.
Se sanoo vaan asiat mitkä pitää paikkansa.
Se ei koe tarvetta valehdella enää.
Sitä on satutettu ja sitä sattuu edelleen.
Se on turhan vaatimaton.
Se tahtoo olla onnellinen,mutta onnellisuus on vaikee tavottaa.
Se ei tiedä kehen kannattaa luottaa.
Se on nähny,kuullu,kokenu paljon sellasta mitä kenenkään ei pitäs.
Se ei oo valmis päästämään irti muutamista asioista.
Sillä on periaatteet.
Se takertuu tiettyihin asioihin pirun lujaa kiinni.
Se kirjottaa pahaa oloo pois.
Se luulee,että se muka helpottaa,idiootti.
Se ei enää tiiä mitä haluaa,tai haluaako mitään.
Se on ilonen ystävien seurassa,mutta yksin ollessaan usein murtuu.
Se ei valita.
Se tietää ettei kukaan kuule,vaikka se kuinka huutas.
Se tietää että ne asiat mitä se on kuullu/nähny/kokenu on tehny siitä sen mikä se on.
Se peittää tän kaiken ilmeisesti aika hyvin.
Se taistelee tunteitasa vastaan joka päivä,eikä se taistelu lopu koskaan.
Se tykkää riepoo itteesä sisältäpäin.
Se tavallaan nauttii kivusta.
Se nauraa kun siihen sattuu fyysisesti.
Se ei jaksa tuntee.
Eikä se halua.
Se ei uskalla.
Se tykkää yhestä ihmisestä,mutta se ei myönnä sitä kellekkään,ei edes itselleen.^
Sitä pelottaa,että taas sattuu.
Se on liian heikko unohtaakseen entisen.
Sillä on kaikkee,mutta se on tyhjä,tyytymätön.
Se ei tiedä saavuttaako se enää mitään.
Se uskoo vain ikuiseen kuolemaan.
 Kestä puhun?
Se joku olen minä.

Miettikää sitä!