sisältää pari kuvaa ja kirosanoja.

Kashniin,nyt ollaan jännän äärellä. Uusivuosi tulossa,joten uudet kujeet tulevat sen mukana,vai mitä?
Joulu oli taas niin JOULU,että ihan vituttaa. Joulu ei kummemmin oo mun juttu,eikä tämän joulun jälkeen varsinkaan. Muuten oli ihan mukavaa,mutta isäpuoli ei ollut paikalla,vaan humalapäissään mökillä (onneksi edes siellä,eikä äidin luona),myöhemmin sisko lähti viemään äitiäkin sinne mökille ja mukana oli tietysti kaljaa ja joululahjaksi saatu pullo jotain oisko ollu konjakkia? :o
Jäätiin sitten pojan kans kaksistee äidin luo,kunnes sisko tuli takas muutaman tunnin jälkeen. Sellaisia meidän joulut on.
Mulla on 11 VITUN vuotta ollu sama tyhjä olo ja vaikka hetkellisesti onkin kaikki hyvin ja voin hymyillä,se ei koskaan ole pysyvää. Vaikka minulla on kaikki mitä tarvitsen,kaikki se mitä ansaitsen,oloni on silti sisältä tyhjä. En pääse siitä tunteesta pois. Ja voin kertoa,että nautin kivusta. Mä aina nauran ku muhun sattuu. Naapurini prinsessako muka sairas??

Siitäpä puheenollen,kävin 28.12.12 ottamassa poikani nimen ranteeseeni ja heti suunnittelen isompaa kuvaa samalla tatuoijalla. Eihän tuohon mennyt kuin 120e. Missäpä se raha olisi paremmin tallessa kuin oman ihon alla? Rakastan poikaani niin suunnattomasti,että nyt se on sitten pysyvästi ihollani. Se ei siitä lähde kulumallakaan. Voin sitten vanhempana kirota,että pitikö nyt tuokin sitten tuohon ottaa ;)
Tässäpä kuvaa :>
Olen todella,todella tyytyväinen ja aion todellakin ottaa Heidiltä useammankin kuvan. Jospa hän suostuisi korjailemaan tuota edellistä kotona tehtyä tribalia,ihan hävettää tuo leima. :D Siitä en edes kuvaa tänne laita. Kenenkään päivän huviksi ;>

Hmm,olikohan mulla muuta? Varmaankin sitä,että ihmiset on samanlaisia mulkkuja kaikki,onneksi on edes muutama hyvä ystävä,joista 1 asuu hevonvitun perseessä,kaukana täältä. :<
jep! BM <3

Eipä mulla tällä kertaa muuta.
-kettu kuittaa.-

Suomen talvi,tatuointi ja ikävä.

Ainoa,mistä pidän Suomen talvessa on kauniin valkoiset koivut. Muuten Suomen talvi on perseestä. Pakkanen,lumi,jäätävän hyytävä ilma ja hrrh. Syksy on kaunis. Talvikin omalla tavallaan,mutta jos minulla ei olisi poikaa,asuisin talvet ulkomailla ja palaisin Suomeen vasta kesän alussa. En olisi täällä hetkeäkään,ellei olis pakko. Ehkä sitten,kun poika on vanhempi ja rikastun 10kertaisesti ;D

2 asiaa on elämässä pysyvää. Täysin pysyvää. Lapset ja tatuoinnit. Minulla on molemmat. Lapsi ja tatuointi. Siitä puheenollen,käyn ensi perjantaina ottamassa poikani nimen,sekä syntymäpäivän ranteeseeni,valtimon kohdalle. Ennestään minulla on pieni tribali olkavarressa. Tulevaisuudessa olisi suunnitelmissa ottaa myös koirani tassunjälki,syntymäaika ja kuolinaika lapaluuhun (kuolinaika sitten,kun rakkaasta karvakasastani aika jättää) . Sitten suurentelen tuota ensimmäistä tatuointiani,kunhan aika ja raha antaa periksi.
Hinta-arvio uudesta ''kuvastani'' on +-100 e ,riippuen työn määrästä ja kestosta +fontista ja sillee.
Fonttinani käytän http://www.dafont.com/janda-celebration-script.font?text=Atte+14.10.12&psize=l tai jotain tämän tyyppistä. Nimi tulee ensin,sitten syntymäpäivä alle. :) ME LIKES.

Kohta on joulu. Joulu ei oo ollu mun juttu,melkeinpä koskaan. En tiedä,johtuuko se siitä,että silloin soitetaan ankeita joululauluja,vai siitä,ettei meillä lähes koskaan ole ollut ''raitista'' joulua. Aion antaa lapselleni joka joulu 'raittiin' joulun. Mummoni poismenolla voi myös olla osuutta asiaan. En vieläkään,ole pystynyt hyväksymään hänen poismenoaan,saati käymään haudalla. Koen kai jollain tavalla syyllisyyttä,lähinnä siitä,etten mennyt sairaalaan häntä katsomaan,ennenkuin hän kuoli. Olin nuori ja tyhmä. Muistan hänen viimeisen puhelunsa minulle,olin tulossa kotiin koulusta,ala-asteella. Kävelin pururataa pitkin ja mummo pyysi katsomaan häntä sairaalaan. En käsittänyt,että se saattaisi olla viimeinen kerta. En käsittänyt,enkä ymmärtänyt,että kuulin mummoni äänen viimeistä kertaa. Hän lupasi,ettei kuole koskaan. Hän sanoi,että vaikka hän kuolisi,ei hän ole poissa. Hautajaisissa en itkenyt,sillä mummoni sanoi,ettei hautajaisissa saa itkeä. Näin hänen makaavan arkussa,kalman kalpeana. Elottomana. Suu oli kuin tikattu kiinni. Hänen poskillaan ei ollut enää sama punainen väri,niinkuin ennen. Hän oli poissa. Rakastin häntä enemmän kuin mitään. Vietin hänen kanssaan suurimman osan ajastani. Hän oli minulle rakkain. Tuo kuva ei vieläkään ole poistunut mielestäni,eikä varmasti poistukaan. Joka joulu,joka syntymäpäivä,joka hetki,kaipaan häntä lisää ja lisää..

Tässäpä nämä kai tältä aamulta. Asiasta taasen toiseen ja miljoonanteen.
-Kettu kuittaa -

the baby daddy. -.-'

Huomasin aamulla,että mähän oon kirjotellu niitä näitä jo pitkän aikaa tähän blogiin. Sain joskus idean,että alanpa bloggaamaan ja tässä sitä taas ollaan,heti aamusta kirjottelemassa shaibaa,jota kukaan ei varmaankaan edes lue,tai vilkaisee vaan.
Pakko silti tulla hehkuttamaan,kun poikani (ikää 2kk ja 4pv) kääntyy jo mahalta selälleen ja hänelle on tulossa hampaita. Uskokaa tai älkää. Vähän hurjaa,näin aikaseen ja voivoi. :< Hää kasvaa liian nopeesti. Vastahan se vaan nukku ja söi 3h välein. Oli 50cm jajaja !! Nyt poika on 57cm ja painoa herralla on 6150g. Huhu. Mihin se kaikki aika katoo? Minun pieni,ei olekaan enää niin pieni.

Mulla ei oikeesti oo ees mitään kirjotettavaa ja silti mä kirjauduin sisään ja aloin kirjottaa. Aihekin vaihtu aika napakasti asiasta toiseen ja kolmanteen. Mä en tajuu,miten mä oon jaksanu kirjotella tänne blogiin ja kui mä oon uskaltanu jakaa elämäni hetkiä ja suuren osan elämästäni täällä. Silti tästä on ollu enemmän hyötyä ku haittaa.
En jaksa tarkistaa jokaisesta tekstistä kirjoitusvirheitä,joten pahoittelen,niitä saattaa löytyä. Esim. kirjaimia saattaa puuttua joistain sanoista,sillä koneeni on vanha ja se vammailee. :D

Meillä lapsen isän kanssa välit ovat tulehtuneet entisestään. En halua antaa poikaani hänen hoitoonsa,ilman,että itse olen paikalla. Mies nimittäin on karannut kurkkuuni kiinni,kohottanut kätensä lyödäkseen (hänen entinen hyvä ystävänsä ehti väliin),painoi minut kurkusta sohvaa vasten,heitti viinapullolla päin (onneksi meni ohi) ja nosti seinälle,viikko sen jälkeen kun kerroin raskaudesta ja siitä,että aion pitää lapsen. Hän vain kilahti. Sen takia haluaisin valvotut tapaamiset jos kerran on pakko suostua tapaamisiin. En uskalla,pysty enkä halua nähdä sitä ihmistä. En luota häneen. Rakastan poikaani liikaa,antaakseni hänet kyseiselle sekopäälle. Ehkä tätäkään ei olisi pitänyt tänne kirjoittaa,mutta kirjoitinpa silti. Nyt jos siis ihmiset pitävät minua paskana äitinä,kun en anna poikaani hänne,olkaa hyvä vain,siinä karu totuus miksi en. En unohda noita tapahtumia koskaan. Vaikka siitä on vähän alle vuosi,nuo tapahtumat pyörivät edelleen mielessäni kuvina ja pakko myöntää,mua pelottaa nykyään olla pojan kanssa kaksisteen kotona,jos vaikka sattuisikin jotain tapahtumaan.
Jos voisin pyyhkiä nuo ajat,tapahtumat ja sanotut lauseet mielestäni,muististani,olisin tehnyt sen jo. Minua kaduttaa,että luotin kuin lammas sokeeseen vuoheen..

Elämä kuitenkin jatkuu. Vaikka elänkin jollain tapaa pelossa ja olen epävarma jokaisen ihmisen suhteen,on jaksettava ja yritettävä jatkaa eteenpäin. Ei muiden,vaan itsensä vuoksi. Anteeksi en anna,enkä myöskään unohda.
ja mä hymyilen,vaikka sattuu. Vaikka epävarmuus syö mua sisältä päin.





Mä pyysin päästämään irti,ja kun se päästi,mä olin juurikin tuollainen.
Ei mulla muuta!
-Kettu kuittaa-

Erilaiset äidit ja MINÄ.

On erilaiset äidit ja sitten minä.
En vieläkään oikeastaan ole saanut päähäni mahtumaan,että olen äiti. Olo tuntuu jotenkin tajuttoman vanhalta,kun kaikki puhuu 'meijän mamma' tai 'meijän pikku-äiti' tmv. Se ei tunnu oikealle. Vaikkakin pidän äitinä olosta enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Entä jos mulle tulee kriisi kun poika sanoo ensimmäisen kerran ÄITI. Huhu. Se ei vaan kuulosta omalle..
Tämän päivän aihe on siis erilaiset äidit.

On äitejä,jotka hyysäävät lapsiaan.
On äitejä,jotka jättävät lapsensa oman onnen nojaan.
On äitejä,jotka ovat vahvoja ja antavat lapsensa pois taaten näin lapsen saavan vain parasta ja sen mitä ansaitsee,jos itse ei sitä voi tarjota. Silti he rakastavat ja miettivät valintaansa koko loppuelämänsä.
On äitejä,jotka karjuvat lapsilleen naama punaisena,kun lapsi ei tottele tai on tehnyt väärin (kokeilkaa kuiskata,se on vielä pelottavampaa).
On äitejä,jotka kohottavat kätensä lyödäkseen.
On äitejä,jotka pitävät lastaan kuin kukkaa kämmenellä.
Toisilla on tiukat säännöt ja toisilla niitä ei ole lainkaan.
On äitejä,jotka ostavat kirpputoreilta kaiken,vain,koska rahat eivät yksinkertaisesti riitä uusiin vaatteisiin. Samaan aikaan stylistimutsit,varakkaat pellet ostavat vain parasta lapsilleen ja itselleen. Ajavat jaguaarilla tai porschella,ehkä uudella BMW:llä.
On niitä äitejä jotka rakastavat lapsiaan ilman rajoja ja niitä,jotka eivät tahtoisikaan olla äitejä.
On äitejä,jotka lahjovat lapsiaan.
On äitejä erilaisia,äitien perään.
Sitten olen minä. ÄITI. Kaikkien mahdollisten äitien sekoitus. Rakastava,hellä,pienillä tuloilla toimeentuleva,äkkipikainen,yms. Tarvitseeko kuulua juuri johonkin kategoriaan? Jos täytyy valita,otan kategorian ERILAISIN mutsi. :)

En mieti etukäteen minkälaisen elämän poikani kanssa haluan. En suunnittele,että kaikki menee juuri näin ja näin. En piirtele päässäni pieniä pilvilinnoja ja elä hattaranöyhtäunelmaa. Annan lapseni kasvaa ja olla lapsi,annan hänen näyttää itse,mitä hän haluaa ja aikoo olla. Aion pitää tietyt rajat ja säännöt. Opetan,että vanhempia ihmisiä kunnioitetaan,myös omia vanhempia ja isovanhempia. Naisia arvostetaan,eikä kohoteta kättä lyödäkseen. Tällaisia asioita ei minulle opetettu. Siksi jouduin itse ottamaan sen periaatteen ja kasvamaan siihen. Siksipä minä olenkin minä,enkä kukaan muu. Kasvatus on ollut mitä on ollut,mutta silti,äitini on maailman paras.




Kaikki olkoon sellaisia kuin itse parhaaksi näkevät,sellaisia,niinkuin itse haluavat olla. Kaikki äidit on omalla tavallaan täydellisiä eikä juuri OIKEANLAISTA äitiä olekaan. Ei ole sääntöjä tai kehotuksia,millaisia äitien pitäisi olla. Se hyvä puoli äitiydessä sitten onkin. :)

Tässäpä kaikki tältä erää.
-Kettu kuittaa! -

Tahdonko ja tarkoitanko?

Nyt ollaan taas tilanteessa,jolloin mistään ei tule mitään ja kaikki tuntuu menevän päin helvettiä.
Jotenki sitä aina luisuu samaan tilanteeseen,vaikka kuinka jarruttelee ja pistää vastaan.
En tiiä,johtuuko sen mun ylitsepääsemättömän vaikeasta luonteesta,siitä,että haalin ongelmia itselleni,siitä,että työnnän ihmisiä pois luoltani vai mistä,mutta joka kerta,kun asiat tuntuvat vihdoin olevan kohdallaan,huomaa liian pian,että samassa tilanteessa taas ollaan.
On suoraan sanottuna perseestä lähteä jälleen kipuamaan pohjalta ylös,varsinkin kun puolet tärkeistä ihmisistä on feidannut,kääntänyt takkinsa ja jättänyt minut. Kadonneet elämästäni. Kokonaan. Ei ehkä pysyvästi,mutta voiko heihin enää luottaa? siinäpä se juuri onkin. Kun en osaa. :S

Pojan kanssa on hankalaa,pojan isän kanssa asiat vaan hankaloittuvat,raha-asiat meinaa pissiä pahasti,joskus vaan tuntuu,ettei yksinkertasesti enää jaksa. Vaikka kaikki olisikin suht hyvin,ei mikään ole kohdallaan. Joskus kun poika nukkuu hienosti,monta tuntia,jopa 4-5 tuntia yölläkin ja herää sitten syömään,itse en saa nukutuksi kun mietin asioita. Mietin miten hienoa olisi,jos olisi joku,jolle kuiskata hyvää yötä. Joku,jolle sanoa heti herättyä hyvää huomenta (joku muukin kuin poika). Joku,jolle sanoa,kuinka paljon rakastaa. Joku,jonka kanssa voisi jakaa kaiken. Joku,jonka kanssa voisi itkeä ja nauraa. Joku,jonka seurassa voisi olla täysin oma itsensä. Joku,joka halaisi ja sanoisi,että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Joku,joka todella välittäisi. Se taitaa olla sitä kuuluisaa fantasiaa,ei sellaista kai olekaan. Minulle tai minulla ainakaan.

Mitä sitten,jos kaikki olisi toisin?
Olisiko sekään lainkaan hienoa?
Olisiko mikään silloinkaan hyvin? Tulisiko minulle silti tyhjä olo? Auttaisiko asioiden muuttuminen mitään?
Jos kaikki olisi hienoa,siihen kyllästyisi,eikö?
Mietin (yllätysyllätys) jälleen kerran kotiin kävellessäni,että ihmisethän kyllästyvät melko nopeasti kaikkeen uuteen ja vanhaankin? Ihmiset ovat hetken innoissaan uudesta lemmikistä tai kännykästä ja sitten innostus lopahtaa ja asia vaan jää ilmaan roikkumaan. Siitä tulee joka päiväistä. Niinkuin hengittämisestä. Mutta miettikää,mp3 tai iPod joka on täynnä musiikkia,jota kuuntelette yhä uudelleen ja uudelleen. Siellä on samat vanhat biisit,mutta silti ne eivät kyllästytä. Miksi? Onkohan tuohonkaan olemassa järkevää vastausta? Epäilen.

Olisikohan tässä kaikki tältä erää?
Jos ei,palailen astialle myöhemmin. Paremmalla tai huonommalla fiiliksellä. Kiitosahnam.
- Kettu kuittaa -

jahah!

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

...

Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vaan
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan ...

Näin.
Näillä mennään.
Tahdonko mennä?
No en tietenkään.
HMPH.

Meillä on lapsen isän kanssa lastenvalvojalle aika 21.12.12 jolloin lapsen isä tunnustaa isyyden. Näinollen lapsen isä on velvollinen maksamaan minulle elatusapua ja yksinhuoltajaksi jään. Kaikki menee päin vittua hänen kanssaan,mutta menköön.
Itse voin hyvin,tai en,mutta niin sanon kaikille. Tänään oli sossupalaveri,jossa päättivät,ettei ole mitään syytä tai tarvetta jatkaa perhetyötä jne. Olen iloinen,vaikka hymyile en. . .
Olenkohan maanisdepressiivinen tai jotain,kun mielialat heittelee näin,ne on heitelly jo vuosia. Yhtenä hetkenä pursun iloa ja ihan yhdenäkin saattaa tulla angsti.? Nojaa.. Ei mulla muuta. :)

mitä sitten JOS ja KUN..?

Noniin,tässäpä sitä taas ollaan. Uskokaa tai älkää. Mua vituttaa,just ku on aatellu,että kaikki alkaa olla ok ja vihdoin sais rinnalle sellasen miehen,joka ei juokse vaan pillun perässä,vaan on valmis sitoutumaan,niin paskanmarjat! Eihän siitä mitään tullu,eikä tule. Ehkä ihan hyvä vaan,vaikka luotin,että meistä olis voinu tulla jotain.. Maybe next time. If 'the next time' ever comes. Tai jotain.


Täytynee tehdä niinkuin PAAVO!

Löysin muuten aivan mahtavat paavo pesusieni kengät,niken sivuilta ja aion TODELLAKI tilata ne,ne on huiput!
Tässä kuussa,rakkaalla pikkumiehelläni oli nimiäiset 6.12.12 ja poika sai nimen Atte Santtu Antero. :) Aion ottaa ekan nimen ja syntymäpäivän oikeaan ranteeseeni,valtimon kohdalle hienolla fontilla,koska PAPPA BETALAR! Se on ikäänkuin ukon joululahja minulle. :) Enpä malta odottaa sitä jumalatonta surinaa ja pistelyä. Hehehee! Aion ottaa tatuoinnin,koska poikani on minulle kaikki kaikessa,tärkeämpi kuin kukaan,elämäni ilo,valo ja päivänsäde. Enpäs tiedä,mitä tekisin,jos minulla ei olisi Attea :)

Tänään aion siivota,koko kämpän,vaikka lattiasta kattoon. Eräs ystäväni,eksäni sisko on nyt majaillut luonani vähän päälle viikon ja meillä on ollu ihan tajuttoman mukavaa. Ollaan pämpätty,ku poika on ollu hoidossa. Ollaan pidetty muutenki hauskaa,ilman,että oltais välitetty mitä muut sanoo. Aiemmin,ennenkuin hää tuli tähän,olin vajoomassa sinne,mistä oon jo kerran ylös noussu. Enkä aio mennä takas. Vaikka välillä tuntuuki,että kaikki on turhaa,ettei mikään tunnu miltään,että ainoo asia mitä haluis tehdä olis nukkua huolet pois. Ajattelin tässä,että voi hitsi ku voiski tehdä niinkuin siskoni ystävä,se lähtee rahattomana maasta maahan ja elää maassa maan tavalla. Asuilee alkuasukkaiden tai joidenki heimojen luona ja hyppelee sademetsissä. Miettikää,ei tarttis miettii raha-asioita,ei tarttis maksella laskuja tai veroja. Ei tarttis huolehtia mistään. Mutta no can do! Ei auta ei auta,täällä on oltava. Hyytävässä,ankeassa Suomessa. Ehkä ens keväänä mä sitten lähden,nimittäin KUSADASIIN taai Ibizalle. :)

Tässäpä nämä tärkeimmät.
-Kettu-